Ultrassa kaikki hyvin

Torstaina kävimme ultrassa, ja se jännitti etukäteen varsinkin vaimoa todella paljon, vaikka maanantain lääkärintarkastuksessa kaikki oli näyttänyt hyvältä. Nyt on entistäkin parempi mieli, koska ultrakin näytti että kaikki on kunnossa. Sikiöllä oli kaksi jalkaa ja kaksi kättä, eikä niskaturvotusta ollut. Laskettu aika siirtyi kymmenisen päivää eteenpäin kuten olimme itse vähän arvelleetkin. Se on nyt syyskuun lopussa.

Lääkäriksi ultraan sattui kuivan ja rutinoituneen oloinen mieshenkilö, joka mumisi itsekseen epäselvästi koko ultran ajan eikä huomioinut esim. isää millään tavalla. Menin kuitenkin oma-aloitteisesti sängyn viereen jotta näin monitorin paremmin. Kun toimenpide oli ohi, hän totesi lyhyesti kaiken olevan kunnossa ja antoi meille kuvan muistoksi. Lääkärin takia käynnistä jäi ehkä vähän huono maku, mutta pääasia kuitenkin että kaikki näytti normaalilta. Hyvä puoli lasketun ajan siirtymisessä on se, että nyt saamme kaupungin puolesta toisenkin ultrakäynnin, ns. rakenneultran, joka on muistaakseni joskus 20. raskausviikon jälkeen.

Tänään on tarkoitus käydä näyttämässä ultrakuvaa omille vanhemmilleni. Kerroimme tosin heille ilouutiset jo maanantaisen lääkärikäynnin jälkeen. Varsinkin äitini on tietysti kovasti innoissaan asiasta. Vaimon äiti näki ultrakuvan tänään, kun kävimme hakemassa koirat hoidosta. Olimme torstaista asti Helsingissä, koska itselläni oli pari työjuttua siellä, mm. torstai-iltana illallinen johon oli avecitkin kutsuttu. Vaimo ei luonnollisestikaan juonut viiniä tai muuta alkoholipitoista ruoan kanssa, mutta tuskin siihen kukaan huomiota kiinnitti. Yövyimme hotelli Kämpissä, ja vaimolla oli koko perjantai vapaata levätä, käydä ostoksilla Helsingin keskustassa ja tavata siellä asuvaa siskoaan. Lauantaiaamuna kotimatkalla kävimme Ikean kautta, ja ostimmekin jo valmiiksi pinnasängyn, hoitopöydän ja jotain muuta pienempää.

Ensimmäinen lääkärintarkastus

Eilen oli ensimmäinen lääkärintarkastus. Olimme neuvolassa hyvissä ajoin ennen kahdeksaa, ja terveydenhoitajan sijainen oli paikalla sovitusti. Vaimo kävi ensin laboratorion kautta antamassa verinäytteen. Tämän jälkeen pääsimme pienen odottelun jälkeen tapaamaan lääkäriä, joka oli ihan mukavan tuntuinen noin nelikymppinen nainen.

Lääkärin huoneessa ei mennyt kymmentäkään minuuttia. Ensin juteltiin hetki, ja sitten lääkäri kokeili, että vaimon kohtu on lähtenyt kasvamaan. Tämän jälkeen kuunneltiin vauvan sydänääniä, ja hyvin ne kuuluivatkin. Pulssi oli hyvin tiheä kuten pitääkin, noin 160:n luokkaa. Itse istuin selin vaimoon ja lääkäriin päin koko tilaisuuden ajan, koska en erityisemmin välittänyt nähdä gynekologisia operaatioita.

Nyt on hyvä tunne, kun sai kuulla että kaikki on kunnossa. Vaimollakin oli ajoittain ollut epäilyksiä jopa siitä, onko hän raskaana lainkaan, vaikka oireet ovat ainakin omasta mielestäni olleet aivan selvät. Nyt sitten odotellaan innokkaina torstain ultraa.

Hiljaiseloa ja pahoinvointia

Odotusrintamalla on ollut aika hiljaista viime aikoina. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että vaimolla on ollut aamupahoinvointia aika paljon. Tai oikeastaan kokopäiväpahoinvointia. Painokin on pari kiloa pudonnut, kun ruoka ei pysy sisässä eikä ole suuremmin ruokahaluakaan. Hyvä puoli on, että ruokavalio on muuttunut entistä terveellisemmäksi. Suklaa on jäänyt pois ja korvautunut hedelmillä. Kuulemma ei tee edes mieli mitään epäterveellistä.

Nyt olen joutunut olemaan muutaman päivän yksin kotona koirien kanssa. Tai saanut olla, näkökulmasta riippuen. Vaimo on työmatkalla Portugalissa, ja tulee ensi yönä takaisin. Ihan mukavaa on ollut välillä olla vain yksin kotona, tekemättä juuri mitään, television tai tietokoneen ääressä. Olen toki hoitanut myös normaaleja kodin toimia, kuten siivonnut, pessyt pyykkiä ja lenkkeillyt koirien kanssa. Lisäksi olen pitkästä aikaa tehnyt lempiruokaani josta vaimo ei pidä kun ei kalaa syö, tonnikalakastiketta ja pastaa. Mutta onhan se kiva saada toinen taas takaisin kotiin, kyllä tässä jo ikäväkin on ollut. Koiratkin yrittävät joka kerta kotiin tullessani vilkuilla ohitseni oviaukosta, josko sieltä tulisi joku muukin.

Maanantaina on vaimolla ensimmäinen lääkärintarkastus, ja torstaina on sitten ensimmäinen ultra. Molempiin menen mukaan. Varsinkin ultraa odotamme jännityksellä, koska siellähän pitäisi selvitä paljonkin asioita.

Neuvola

Ensimmäinen neuvola-aikamme oli varattu torstaiaamuksi, ja olimmekin vähän ennen kahdeksaa odotushuoneessa valmiina. Täti tuli hakemaan meitä, ja vaimo passitettiin saman tien punnitukseen ja antamaan virtsanäyte. Itse pääsin hetkeksi juttelemaan niitä näitä neuvolatädin kanssa.

Etukäteen olimme täyttäneet muutaman kyselylomakkeen, joissa kyseltiin lähinnä perustietoja ja ruokailu- ja elintapatottumuksia. Nämä käytiin sitten ensimmäisenä tädin kanssa läpi. Eipä löytynyt juurikaan huomautettavaa. Ainoastaan kalsiumin riittävästä saannista täti oli huolissaan, kun vaimo ei maitoa tykkää juoda. Seuraavaksi vaimolta otettiin verikoe, ja neuvolantäti kertoi sen ja virtsanäytteen tulokset. Kaikki kunnossa kuulemma. Sitten verenpaineen mittaus, ja varattiinpa myös aika ensimmäiseen ultraäänikuvaukseen. Se on vasta muutaman viikon päästä. Samalla varattiin seuraava neuvola-aika.

Loppuaika oli ilmeisesti varattu keskustelulle ja kysymyksille, mutta tätä häiritsi aika paljon se, että puhelin soi jatkuvasti ja täti välillä vastasi siihen ja välillä sääti puhelinvastaajan kanssa. Outoa touhua. Luulisi että sen aikaa voisi ohjata puhelut suoraan vastaajaan, tai sitten varata lyhyemmän ajan neuvolakäynnille. Nyt tuntui suurin osa ajasta menevän valmiiksi täytettyjen lappujen tutkimiseen tai muuhun yleiseen säätöön. Onneksi meillä ei ollut juuri mitään kysyttävää tässä vaiheessa.

Jotenkin itselleni tuli neuvolakäynnillä vähän ulkopuolinen olo. Suurimman osan ajasta istuin kuuntelemassa ja katselemassa sivussa. Vaimokin sanoi jälkeenpäin, että toivottavasti en tylsistynyt käynnillä. Toisaalta vaimohan se on raskaana, enkä minä.

Salaisuuden ensimmäinen paljastus

Nyt on sitten ensimmäinen "ulkopuolinen" tietoinen pienestä salaisuudestamme. Vaimo halusi kertoa omalle äidilleen, jotta voi kysellä raskausajan asioista ja oireista. Varsinkin siitä, miten hänen odotuksensa oli sujunut. Näin saa kuulemma vertailtua omia kokemuksiaan, ja myös tietää ehkä vähän paremmin mitä odottaa. Aamupahoinvoinnit, tai välillä oikeastaan kokopäiväpahoinvoinnit, ovat hänellä hiljattain alkaneet.

Siitä yllätyin, että kertominen tapahtui puhelimitse. Välimatkaa kotiemme välillä ei kuitenkaan ole kuin pari kilometriä, joten olin aina kuvitellut että tietysti kerromme ilouutiset kasvotusten. Itse olin juuri lenkillä koirien kanssa, eli kuulin vain puhelun lopun. Ehkä se oli tarkoituskin. Vaimo naureskeli, että kuulosti pahalta kun puhelun lopussa äiti oli sanonut menevänsä tupakalle sulattelemaan asiaa. Voi olla että hän pitää meitä kuitenkin vielä liian nuorina lapsen saantiin, mikä olisi mielestäni outoa, olemmehan ainakin omasta mielestämme hyvinkin kypsiä ja vastuullisia aikuisia. Mutta kyllä hän oli suhtautunut ihan iloisesti ja positiivisesti.

Muille ei ole tarkoitus kertoa vielä lähitulevaisuudessa. Ainakin ensimmäisessä ultraäänikuvauksessa pitää käydä ensin, että saadaan edes vähän enemmän varmuutta tähän asiaan.

Paperit hukassa

Kiirettä on pitänyt viime aikoina, lähinnä työasioiden kanssa. Yritimme tänä aamuna käydä vaimon kanssa neuvolassa hakemassa niitä papereita, joiden piti olla ilmoitustaululla kirjekuoressa. Ei löytynyt. Vaimo epäili että ne tulevat sinne vasta lähempänä varaamaamme aikaa, ja minä puolestani epäilin että ne on jo poistettu sieltä kun emme muutaman päivän aikana niitä saaneet haettua. Henkilökuntaa ei näkynyt missään, ja töihin piti kiiruhtaa, eli pitänee uudelleen soitella sinne ja kysellä. Jossain muualla ne kuulemma saa postitse suoraan kotiin, mikä olisikin paljon kätevämpää.

Olipa taas erikoinen työreissu alkuviikosta. Maanantaina klo 4 hereille, ja siitä vähitellen matkalle kohti Saksaa. Jatkolento Köpiksestä oli kolme tuntia myöhässä, koska koneen moottorinohjaustietokoneessa oli jotain häikkää ja lopulta piti vaihtaa toiseen koneeseen. Tästä seurauksena tulin sitten toimistolle kolme tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut, ja tapaamisista jäi puolet pois. Tiistaina sitten aamupäiväkoneella takaisin, joka oli jopa ajoissa. Kipakasta reilun 20 asteen pakkasesta huolimatta autokin sentään lähti ihan mainiosti käyntiin lentokentän parkkipaikalta.

Ensimmäinen neuvolakäynti

Nyt on sitten ensimmäinen neuvolakäynti varattu. Se on tämän kuun lopussa. En yhtään tiedä mitä siellä tulee tapahtumaan, mutta vaimo kertoi että minultakin kysytään esim. elintavoista (tupakointi, alkoholi jne.). No, tuskin sitä tarvitsee sen enempää jännittää, varsinkin kun meillä on hyvinkin terveelliset (joku voisi jopa sanoa tylsät) elintavat.

Neuvolantäti kertoi jättävänsä ilmoitustaululle vaimon nimellä kirjekuoren, jossa on jotain papereita. Vaikka neuvola onkin lähellä kotiamme (noin 2 km päässä), aukioloajat ovat sellaiset että kirjekuoren hakeminen tuottaa vähän hankaluuksia. Ehkä minun pitää yrittää muistaa ensi viikolla joku päivä mennä sen verran myöhemmin töihin, että ehtisin hakea paperit heti neuvolan auettua aamukahdeksalta. Vaimo kun kulkee bussilla, niin minulta tuo onnistuisi auton kanssa helpommin. Alkuviikosta se tosin ei onnistu, koska olen maanantain ja tiistain Saksassa työmatkalla.

Koska kertoa muille?

Joskus aiemmin olemme vaimon kanssa jutelleet, että jos joskus lapsen saamme alulle, niin siitä ei kannata kovin aikaisessa vaiheessa kertoa edes kaikkein läheisimmille ihmisille. Muistaakseni olimme molemmat sitä mieltä, että kerrotaan vasta sitten kun raskaus alkaa näkyä. Varsinkin raskauden alku on niin epävarmaa aikaa. Kuulemma jopa puolet raskauksista päättyy keskenmenoon, tosin suurin osa näistä niin aikaisessa vaiheessa että nainen ei edes tiennyt olevansa raskaana.

Nyt kuitenkin kun eilen puhuimme asiasta uudelleen, vaimo oli sitä mieltä että ainakin omalle äidilleen hän kertoo aika pian. Kuulemma häneltä voisi sitten kysellä asioita ja saada vinkkejä. Minulle tämä sopii, tosin voin jo kuvitella anopin ylitsevuotavan onnellisen reaktion. Isälleen vaimo ei sentään itsekään halua kertoa kovin aikaisin, koska aiempien kokemusten perusteella sen tietäisi saman tien sitten koko suku. Appiukon vahvimpia puolia kun ei ole salaisuuksien pitäminen.

Omille vanhemmilleni haluaisin kyllä myös kertoa aika pian, mutta vaimo epäilee, pystyisikö äitini olemaan kertomatta tietoa eteenpäin vähintään mummulle. Muille ihmisille en olisi puhumassa mitään vielä moneen kuukauteen, mutta saapa nähdä. Iloisia uutisia on kuitenkin aina mukava kertoa.

Raha-asioita

Vaimo laskeskeli eilen, paljonko tulee saamaan äitiyspäivärahaa. Toki siihen vaikuttaa se, jatketaanko nykyistä määräaikaista työsuhdetta vai ei. Siinä mielessä ajoitus lapsen saamiselle on ehkä vähän huono, mutta toisaalta ei kai tällaisessa asiassa kannata liikaa laskelmoida. No joka tapauksessa, hän oli alustavia laskelmia tehnyt jo aiemminkin moneen kertaan, mutta nyt sitten itsekin kiinnostuin asiasta ja katsoin, miten laskelmat tehdään. Yllättävän hyvin näköjään yhteiskunta tukee tuoretta äitiä, tosin vain muutaman kuukauden.

Ainakin itseäni vähän huolettaa vaimon työuran jatkuminen sitten aikanaan kun pitäisi palata taas työelämään. Toisaalta myös asumismenomme ovat nousseet aika rankasti viime aikoina, mm. korkojen noususta ja isompaan asuntoon vaihtamisesta johtuen. Uskon kyllä että pärjäämme, mutta vähän pelottaa se, joutuuko jostain saavutetun elintason osasta tinkimään. Lapsen tulon myötä menotkin tietysti kasvavat.

Mukava huomata että jo ensimmäisen postauksen jälkeen blogiin on tullut kommentti! Kiitokset nimimerkille Tuleva kätilö. Tätä siis on lukenut joku muukin kuin minä itse.

Kaksi viivaa

Eilen tapahtui se, mitä olimme jo pitkään odottaneet. Olin käyttänyt töiden jälkeen koirat lenkillä, ja kun tulin kotiin, vaimo tuli eteisessä vastaan ja näytti juuri tekemäänsä raskaustestiä: siinä näkyi kaksi viivaa! Kyllä siinä leveä hymy naamalle levisi, ei mahtanut mitään. Tulossa on siis suuri ja odotettu muutos, mutta ei sitä oikein edes tajua vielä kunnolla. Eikä kai kannata vielä liikaa iloitakaan, koska niin paljon mutkiakin voi tulla matkaan.

Sama päivä, eli eilinen, sattui olemaan seurustelumme aloituksen kymmenvuotisjuhlapäivä. Itselläni oli ollut töissä iltapäivällä sen verran kiireistä, että ajatukset jäivät vielä työasioihin enkä muistanut käydä kukkakaupan kautta kotiin tullessani. Ehdin kuitenkin korjata tilanteen ennen kuin vakiokukkakauppa meni kiinni, ja nyt on ainakin omasta mielestäni näyttävä valkoinen kimppu maljakossa olohuoneen pöydällä. Ja kyllä vaimokin kehui kukkia. Valitettavasti yllätys jäi kyllä järjestämättä.

Kukkienhakureissulla autolla kotia kohti ajaessani jostain mieleeni välähti ajatus blogista. Olenhan lukenut näitä välillä aika paljon, tosin viime aikoina työ- ja muiden kiireiden takia vähemmän, ja oman bloginkin perustaminen on joskus tullut mieleen. Järkevä aihe vain on puuttunut. Nyt ainakin tuntuu, että sellainen on. Katsotaanpa miten aktiivisesti jaksan ja ehdin blogia päivittää.